Uluru

Advdenture Tourin retkibussi tuli noutamaan meitä motellimme edestä sovitusti klo 6.05. Yhtä retkeilijää lukuun ottamatta kaikki muut olikin jo noudettu majapaikoistaan ennen meitä. Enemmänkin bussiin olisi mahtunut, sillä meitä retkelle lähtijöitä oli vain kolmetoista henkeä, meidän lisäksemme saksalainen ja tanskalainen pariskunta, 2 taiwanilaista opiskelijapoikaa, 2 kiinalaista Sydneyssä asuvaa tyttöä ja luullaksemme japanilainen Sydneyssä asuva opiskelijapoika.

Ollaan Red Centressä. Nimitys johtuu sittä, että täällä maaston pääväri on oranssin punainen. Punaisuus johtuu maannoksen rautapitoisuudesta. Hiekkaan sitoutunut rauta oksidoituu ajan myötä pintaosistaan ja antaa maastolle hienon punertavan sävyn. Täällä "maaruska" on vallitseva olotila. Tänä vuonna myös vihreätä näkyy normaalia enemmän, sillä sateita on ollut selvästi normaalia enemmän. Pari päivää aiemmin oli satanut todella runsaasti, ihan tulvaksi saakka. Lätäköitä näkyi siellä ja täällä.

Retkibussimme perävaunuineen

Retkioppaamme Locky (Lachlan) Gilligan totesi heti ensitöikseen, että ”this is not a holliday – this is a tour”. Ja näin todella olikin. Lähtöaamun herätyksen (4.40) lisäksi pitkään ei nukuttu muinakaan aamuina. Lauantaina herätys oli 4.30 ja sunnuntainakin klo 5.  Pikaisen aamupalan ja leirin siivouksen jälkeen piti ehtiä näköalapaikoille ennen auringonnousua ja aamun patikoinneille heti sen jälkeen, jotta niiltä ehdittäisiin palata 10-11 maissa ennen tappohellettä, sillä päivälämpötila kohosi aavikolla 38-40 asteen tienoille.

Yöpaikkammekaan eivät olleet mitään luxushotelleja, vaan nukuimme molemmat retkiyömme taivasalla ihka aidoissa svag-pusseissa tähtitaivasta ihastellen. Toisena yönä tähtitaivasta ei kyllä juurikaan nähty, vaan vettä ripotteli useaan otteeseen ennen pelastavaa herätyskäskyä viideltä. Svag on vedenpitävä vetoketjuilla varustettu päällyspussi, jossa on jo valmiina patja. Sisälle laitetaan oma makuupussi ja siitä vaan hirsiä vetelemään. Ensimmäinen yö menikin mukavasti. Nukuttiin molemmat hyvin ja yöllä kylkeä kääntäessä ei olisi millään malttanut panna silmiä uudestaan kiinni, niin komea näky taivaalla loimotti. Ja noin kirkkaasti loistavia tähtiä on harvemmin tullut nähtyä. 

Vastoin useimpien käsitystä, Uluru ei sijaitsekaan ihan Alice Springsin kulman takana, vaan automatkaa sinne oli Alicesta yli 400 kilometriä. Sen verran paljon aavikolla kolmen päivän aikana liikuttiin, että retkibussin mittariin kertyi lopulta yhteensä yli 1500 kilometriä. Tulopäivänä tutustuttiin ”retken pääkohteeseen” Uluruun, ensin aborginaalien kulttuurin näkökulmasta ja sitten itse tätä kivenjärkälettä ihan vierestä seuraillen. Toiveemme olisi ollut päästä kiertämään tämä aborginaalien pyhä paikka jalkapatikassa kokonaan (9 km), mutta ”teoriaosuuteen” kului niin paljon aikaa, että koko kierroksen tekemiseen kävellen olisi kulunut niin paljon aikaa, ettei sitä valoisan aikaan olisi ehtinyt tekemään. Jouduimmekin tyytymään puolikkaan kierroksen kävelyyn.

Vielä auringon laskun aikaan ajoimme monien muiden retkibussien tapaan ihailemaan Ulurua kauempaa. Auringon laskiessa Uluru muuttaa hetkeksi väriään ja loistaa oranssin värisenä kunnes aurinko laskee horisontin taakse. Valitettavasti meidän iltanamme horisonttiin ilmaantuneet pilvet estivät spektaakkelin loistokkuuden, eikä kallio suostunut näyttämään meille värinsä muutosta juuri kuin kovin laimeasti.

Auringonlasku on Ulurulla suurta kansanjuhlaa (turistien) seurustelun ja juomien kera

Toisen päivän aamuna kiiruhdimme aurungon nousun aikaan näköalapaikalle Ulurun toiselle puolelle parinkymmenen kilometrin päähän seuraamaan auringon nousua Ulurun takaa. Tälläkin kertaa horisontissa leijailleet pilvet häiritsivät näytelmää. Tämän jälkeen siirryimme jonkin matkan päässä Ulurusta sijaitsevevien Kata Tjutan, vielä Uluruakin korkeampien muodostelmien, maastoon – Valley of the Winds’iin 7.5 kilometrin patikkakierrokselle. Voisi kyllä todeta, että polku kulki Uluruakin komeammissa maisemissa. Ja maastokin oli selvästi haasteellisempaa kuin Ulurun ympäryskierroksella.

Ryhmäkuva Kata Tjutalla (Valley Of The Winds)

The Olgas (päät)

Maastolenkin ja lounaan jälkeen lähdimme retkibussilla reilun kolmensadan kilometrin matkalle kohti retkemme kolmatta kohdetta – Kings Canyonia. Sinne ehdimme sen verran myöhään, että päivän ohjelmastamme oli enää jäljellä päivällisen syönti ja iltanuotiolla istuskelut.

Kokkimme Locky

Oppaamme Locky oli mitä mainioin opas niin tietämykseltään kuin supliikkitaidoiltaankin. Lisäksi hänen puhettaan oli helpompi ymmärtää kuin monen muun aikaisemmilla retkillämme tavanneidemme oppaiden. Opashommien lisäksi Locky hoiti kuskin hommat ja oli mitä mainioin kokki. Hän loihtikin meille tosi maittavat ja runsaat lounaat ja päivälliset molemmissa leiripaikoissamme. Hän hoiti varsinaiset kokkihommat ja muut avustavat tehtävät (salaatit, tiskaukset ym.) hoidettiin meidän retkeläisten kollektiivisella avustuksella. Ja iltanuotiolla Locky ilahdutti meitä vielä kitaransoitolla ja lauluilla. Loistava tyyppi! Laulu- ja soittohommiin osallistui aktiivisesti myös toinen Kiinan tytöistämme, Emma (Jingzhu).

Toisen yön unta hieman häiritsi jo etukäteen pihalta löytynyt python (vielä poikanen). Se oli tosin jo kuollut, kun oli ilmeisesti jäänyt edellisen retkibussin yliajamaksi. Jotenkin se oli sinne kuitenkin tullut. Lisäksi tällä toisella leiripaikalla harmia on kuullemma ollut etupäässä vasemman jalan kenkiä varastelevat dingot. Vaikeuskerrointa lisäsi taivaalta aika ajoin ripotteleva vesi. Pahin riesa olivat kuitenkin alati kimppuun käyvät sääsket, jotka tekivät yön aikana melkoisen rumaa jälkeä muidenkin retkeläisten käsivarsiin. Kokemus sekin! Hyvin me siitä loppujen lopuksi selvittiin, kun vedeltiin hirsiä suurimman osan ajasta. Osa porukasta oli yön aikana kadonnut leirinuotion ympäriltä keittokatoksen suojaan ja nukkumiset olivat jääneet pariin tuntiin, sillä siellä veden ja sääskien sijasta häiritsi kuumuus.

Kuollut pythonin poikanen

Nukkuma-svagimme leirinuotion ympärillä

Kolmantena aamuna lähdimme heti aamun sarastettua kiipeämään kanjonin reunan päälle ja kiertämään kanjonia aivan mahtavissa maisemissa. Kuvat puhukoot puolestaan. Mittaa tällä kävelyllä oli vain reilut 6 kilometriä, mutta nousuja sitäkin enemmän. Lenkille kertyi lopulta mittaa yli kolme tuntia. Tanskalaispariskuntaa (kutakuinkin meidän ikuisia) lukuun ottamatta kaikki muut hoitivat patikointireissut kunniakkaasti alusta loppuun. Tämä viimeinen oli ehkä hienoin patikointikokemuksemme tähän mennessä.

Kings Canyonille kiipeäminen (500 askelmaa) - huomaa kuvassa kipuavat ihmiset.

Oppaamme Lockyn (vas.) luennolla

Vaikka Uluru on se kuuluisuus, jota mennään katsomaan, olivat nämä kaksi muuta kohdettamme (Kata Tjuta ja Kings Canyon) vielä sitäkin upeampia - yhtään Ulurua väheksymättä. Loppupäivä sitten ajeltiinkin yhtäsoittoa takaisin kohti Alice Springsiä (lähes 500 km) yhtä pissa- ja lounastaukoa lukuun ottamatta.